Työskentelin Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen, Kepan, kehitysjoukkolaisena Mosambikissa vuosina 1991-1994 ympäristöalalla. Ensin hetken Maputossa valtion virastossa, joka myöhemmin muutettiin ympäristöministeriöksi ja sen jälkeen Pembassa.
Tanskan kehitysyhteistyöjärjestön tuella maan jokaiseen maakuntaan oli koulutettu kaksi ympäristöagenttia, nainen ja mies. Työskentelin Cabo Delgadon agenttien Idalinan ja Tiagon työparina.
Pemba muodostuu keskustan "sementtikaupunginosasta", jonka portugalilaiset siirtomaaisännät aikanaan rakensivat itselleen ja sitä ympäröivistä bairroista, ruokokaupunginosista ja etäisistä kylistä, joissa suurin osa taloista rakennettiin savesta ja ruo'osta.
Kun sain auton käyttööni, kiersimme Tiagon kanssa kaikki asuinalueet ja kaukaisimmatkin kylät, joita oli yhteensä 12. Paquitequete, Natite, Cariaco, Chuiba, Alto-Gingone...
Pemba sijaitsee Intian valtameren rannalla niemellä, joka ympäröi Pemban lahtea. Ilmasto on kuuma ja kostea. Ympäröivä maaseutu on lähinnä savannia. Niinä kolmena vuotena, jotka maassa vietin, ei sadeaikoinakaan juuri satanut. Vasta rauhansopimus ne toi, uskottiin, sillä jumalat eivät halunneet sadetta veriseen maahan.
Ajoimme kuivassa avarassa maastossa poltetun oranssin värisillä hiekkateillä. Siellä täällä kasvoi baobabeja, apinanleipäpuita, joiden paksut rungot ja kuori muistuttivat elefanttia. Kapokkipuista roikkui nyrkkeilysäkeiltä näyttäviä hedelmiä, joiden pehmeää kuitua meilläkin joskus käytettiin patjojen täytteenä.
Kylien ruokokatot muodostivat osan luontoa. Keskusraitille tullessamme saattoi olla hiljaista, mutta hetken päästä joka puolella vilisi väkeä, suurin osa lapsia.
Tapasimme kylän vanhimmat, joiden kanssa keskustelu ympäristöasioista käytiin heidän omalla äidinkielellään, useimmiten makualla, mutta välillä myös makondella tai mwanilla Tiagon tulkatessa portugaliksi. Keskustelussa käytiin läpi kaikki kylien ongelmat, joista ympäristöasiat tulivat viimeisenä.
Kolmen vuoden aikana työni muotoutui ympäristökasvatukseksi ja pieniksi projekteiksi. Tanskalaisten kanssa valmistelimme ympäristöseminaarin kylien vanhemmille. Pienellä Kepan projektirahalla rakennutin käymälöitä kouluille ja terveysasemille.
Satsasimme vuosittain kansainvälisen ympäristöpäivän, kesäkuun viidennen, viettoon. Vuonna 1993 valmistimme erään opettajan avustuksella lasten kanssa nukketeatteriesityksen. Ympäristöaiheisen kertomuksen löysin mosambikilaisesta lastenkirjasta, jonka olin ostanut Maputosta. Nuket ompelimme lasten kanssa koulun pihalla ja telineen esirippuineen rakensimme yhdessä. Kiertue kyliin sai suuren suosion.
Seuraavana vuonna saimme yhteistyökumppaniksi nuorten teatteriryhmän. Keskustelimme ensin heidän kanssaan paikallisista ympäristöongelmista. Sen jälkeen he tekivät käsikirjoituksen ja harjoittivat esityksen Pemban keskustassa sijaitsevalle ulkoilmateatterin lavalle. Juuri tuona lauantaina sovittuun kellonaikaan kuitenkin satoi kaatamalla, eikä yleisöä näkynyt. Hengailimme tuntikausia kulman kahvilassa odottaen sateen taukoamista. Siinä vaiheessa olin jo maani myynyt. Mutta kun sade vihdoin lakkasi, kokosivat nuoret kamppeensa ja suuntasivat lavalle. Eikä kestänyt kauan, kun katsomo täyttyi. Näytelmä kirvoitti monet naurut, mutta toivottavasti myös tietoa ja asennetta siirtyi.
Tarkkoihin suunnitelmiin oppineena yllätyin aina, kun sain vastaavanlaisen kokemuksen. Kun suunnitelma ei alkanutkaan toteutua ajatellulla tavalla, menetin uskoni. Mutta ihmisten motivaatio kantoi yli vaikeuksien, he keksivät vaihtoehtoisia ratkaisuja, luottivat ja loppujen lopuksi asia toteutui.
Kehitysyhteistyö voisi yhtä hyvin suuntautua myös Afrikasta meille. Ihmisten kohtaaminen ja arvostaminen ovat sosiaalista pääomaa, jota afrikkalaiset tuntuvat omaavan suomalaisia enemmän, samoin heidän ongelmanratkaisutaitonsa ja verkostonsa ansaitsevat arvostusta.
Kirjoittaja: Pirkko Suppanen