Viisihenkinen perheemme lähti Mosambikiin vuonna 1985. Olin menossa tuberkuloosiohjelman kehittäjäksi kolmen vuoden kontrahdilla. NORAD rahoitti ohjelmaa. Työnkuvaukseni kertoi, että Maputo oli asemapaikkamme. Maailmankartastossamme ei ollut mitään Maputoa ja ihmettelimme, mihin oikein olimme menossa. Tämä dilemma selvisi: Lourenco Marques oli muuttunut Maputoksi. Opiskelimme koko perhe portugalia, me aikuiset pari kuukautta ja lapset vaihtelevalla menestyksellä muutaman viikon ennenkuin läksimme uuteen tuntemattomaan.
Asuimme alkuun NORADin tarjoamassa kerrostaloasunnossa ”sementti”-kaupungin laidalla: sähköä ja vettä oli, kun oli isot generaattorit, öisin kuului sodan ääniä eikä meillä ollut lupa mennä ”sementti”-kaupungin ulkopuolelle. Asuntoa vaihdoimme yhteensä kolme kertaa. 10, 11 ja 13-vuotiaat lapsemme menivät heti kansainväliseen kouluun ja viihtyivät hyvin. Koulu oli tarkoitettu pelkästään ulkomaalaisille lapsille, opetuskieli oli englanti eikä lapsille edes opetettu portugalia, mutta he oppivat sitä naapureilta ja muilta samanikäisiltä.
Kotiapulainen löytyi heti. Hän hoiti ruoanlaiton, pyykinpesun ja siivouksen. Paljon aikaa kului myös ruoan metsästykseen. Kaupoissa ei ollut juuri mitään, mutta torilta sai satunnaisesti vihanneksia ja kalaa - jos ehti ennenkuin kaikki oli myyty. Maputossa oli ulkomaalaisille valuuttakauppa, mistä sai ostaa juomia, tölkkimuonaa, karkkeja, eipä juuri muuta. Pian opittiin tilaamaan ruokaa ja ihan kaikkea tarvittavaa Swasimaasta: golfmailoista autoihin, saunan seinäeristeistä lamppuihin ym.
Työolosuhteeni olivat haastavat. Olin ainoa keuhkolääkäri koko maassa. Mosambikilaisia lääkäreitä koko maassa 15 miljoonaa ihmistä varten oli noin 120. Ulkomaalaiset keikkalääkärit paransivat tilannetta, mutta useimpien portugalinkielen taito oli aika huono. Ei sen puoleen, niin olin useimpien potilaittenkin. Puhelimia ei paljon ollut, ei kännyköitä eikä tietokoneita. Maputossa oli tuberkuloosisairaala täynnä potilaita. Koko tubipotilaitten rekisteröity määrä oli vuonna 1985 noin 2000, joista puolet keskeyttivät lääkehoidon - koska lääkkeitä ei ollut riittävästi. Vuodesta 1985 vuoteen 1989 potilaitten määrä nousi 52000:een, joten jotain todella tapahtui vuosien varrella! Sisällissodan takia tubipotilaita ei ollut voitu hoitaa, koska ei ollut koulutettua henkilökuntaa, ei diagnostisia mahdollisuuksia eikä lääkkeitä. Työ oli siis haastavaa, mutta palkitsevaa.
Hauskimmat harrastuksemme olivat tennis ja golf. Mereen emme voineet mennä uimaan, koska Maputon hiekkaranta oli täynnä miinoja. Kaupungissa oli yksi elokuvateatteri - kävin siellä kerran. Kotona luettiin paljon, vierailtiin ystävien ja työkavereitten luona ja lukuisia kertoja käytiin lentäen Swasimaassa, kun Mosambikissa emme saaneet matkustaa. Minä olin siinä onnellisessa asemassa, että saatoin käydä työn puitteissa provinssien pääkaupungeissa tarkastamassa, miten tuberkuloosiohjelman toteuttaminen onnistuu. Näihin matkoihin tarvittiin aina terveysministerin lupa.
Kaiken kaikkiaan, viihdyimme Mosambikissa hyvin. Lapset lähtivät lukioikäisinä kouluun sisäoppilaitokseen Ruotsiin. Me aikuiset olimme Maputossa kuusi vuotta. Eli niinkuin Suomen Mosambikin suurlähettiläs Laura Torvinen sanoi: me lähdimme Mosambikista, mutta Mosambik ei lähtenyt meistä.
Liisa Parkkali