Meidän Mosambik

Kuva: Yksi monista Mosambik-aiheisista kokoontumisista Taipaleiden kotona. Kuva vuodelta 2026. Marja Hyvärilä 

Aloitimme lääketieteen opintomme vuonna 1960, molemmat samalla kurssilla. Medisiinareilla oli mielenkiintoinen mahdollisuus ulkomaanmatkoihin tuohon aikaan. Meillä oli vaihtostipendiaattiohjelma, jota hallinnoi kandiseuran ulkoasiainvaliokunta. Kuukausi kandin sairaalatyötä Euroopassa, ja vaihtari tuli meille. Vappu oli organisoimassa ohjelmaa. Ilkka vietti kuukauden Berliinissä ja toisen Madridissa, matkaillen samalla – koska isä maksoi – Portugalissa. Lissabonissa hän yhytti köyhän mosambikilaisen taloustieteen opiskelijan, Mario Graca Machungon, josta tuli myöhemmin Mosambikin pääministeri. Syntyi elämänikäinen ystävyys Marioon, Mosambikiin ja kaikkeen mosambikilaiseen.

Vuonna 1984 Lääkärin Sosiaalinen Vastuu organisoi Suomeen Lääkärit Ydinsotaa Vastaan-järjestön maailmankongressin, ja mosambikilaiset olivat tietenkin kutsulistalla. Näin tutustuimme Leonardo Simaoon, Sambesian lääninlääkäriin ja maan lääkäriliiton puheenjohtajaan Fernando Vaziin – yhteydet edelleen aktiivisia heihin. Ilkka kutsuttiin vastavierailulle vuonna 1985, ja siitä lähtien Mosambik oli meillä kaikkialla läsnä. Syntyi Suomi- Mosambik-seura. Syntyi elämäntapa, jossa Mosambik on ollut mielessä aina. Harmillista, emme puhu portugalia, mutta yhteisymmärryksessä ei ole ollut puutteita.

Meidän sukupolvemme tapa tarttua asioihin johti melkein aina järjestäytymiseen tai järjestön perustamiseen. Ei tosin ollut ihan nopeaa perustaa järjestöä virallisesti, tarvittiin anomuksia, viranomaiset tarkistivat järjestön tavoitepykälät ja Patentti- ja rekisterihallituksen lupaa saatiin useasti odotella. Kun virallinen lupa sitten tuli, järjestötoiminta säännöllisine vuosikokouksineen, pöytäkirjoineen ja rahastonhoitajineen sujui meiltä ongelmitta; nythän se tuntuu vaikealta ja byrokraattiselta ainakin nuorimmille sukupolville. Suomi -Mosambikseura lähti vauhdilla käyntiin. Olihan maassamme jo muutamia vannoutuneita Mosambikin ystäviä ja siellä työskennelleitä ihmisiä, kuten Inger Bäcksbacka ja Erik Sjöberg. Jäseniä kertyi nopeasti satakunta. Seuran toiminta oli vauhdikasta ja tiivistä. Tehtiin julkaisuja ja saatiin kaunokirjallisuutta käännetyksi, kuten Mia Couton taianomaisia tarinoita. Antonio Pristan keräämät lastenleikit ”Amaga mulamula Zetxe” levitettiin Suomen kaikkiin varhaiskasvatusyksiköihin. Kuka pelkää mustaa miestä-leikki oli säännöiltään sama, mutta Mosambikissa lapset pelkäsivät verottajaa (joka yleensä oli valkoinen). Kerrottiin maasta kaikin mahdollisin tavoin, oli sitten kyse musiikista, tanssista tai kauniista kapulanakankaista. Aktiiviset järjestön kokoukset pursuivat ideoita. Tavoitteena oli, että jokainen jäsen tekisi vuodessa yhden työn Mosambikin hyväksi ihan omaehtoisesti – näin saataisiin kymmeniä ja kymmeniä pieniä ja isoja asioita yhdessä edistetyksi.

Kiinnostus Mosambikiin, auttaminen ja tuki elivät arkipäivässämme. Ilkka oli Kellokosken ylilääkärinä, heti saatiin Mosambikin ainoa mielisairaala Infulene ystävyyssairaalaksi. Sairaaloiden välinen yhteistyö kukoisti. Kontti toisensa jälkeen rahdattiin Maputoon. Kellokoskella oli ollut legendaarinen potilas Prinsessa, Infulenessa oli taas Prinssi. Ilkka vei aina Prinssille kenkiä, koska molemmilla oli tosi iso jalka, 45 numeroiset kengät. Kellokoskelta tarpeettomina poistetut metalliset sairaalasängyt olivat Infulenessa tarpeen – jokunen potilas oli jopa paleltunut kuoliaaksi pelkällä betonilla maatessaan. Valokuvaaja Magi Viljanen teki fantastisen työn kuvatessaan neljässä mielisairaalassa, Kellokoskella, Pietarissa, Japanissa ja Maputossa potilaiden arkea hellällä, kulttuurisesti sensitiivisellä linssillään. Syntyi keittokirja Mathapa, jota Infulenessa myytiin talon hyväksi, painos oli kolmetuhatta kappaletta. Nähtiin Infulenen nousu, ja myös laskukausia. Presidentti Chissanon veli otti haltuunsa Infulenen pellot, jolloin potilailta meni sekä työterapia, että ruoka. Italialainen avustusjoukko nosti talon toimintaa ja ilmettä, ja taas tuli alakuloisempi vaihe.

Meillä oli kotona Mosambik-laatikko, jonne kerättiin kaikkea mahdollista Infuleneen lähetettäväksi. Jos joku tavara oli kadoksissa, lapset neuvoivat toisiaan: ”Katso Mosambiklaatikosta, se on voinut joutua sinne”. Vapun äidin murheena oli, että hänen pyykkipussinsa oli päätynyt erehdyksessä Mosambikiin menevään konttiin – pyykit olivat pesemättä, mikä ei sopinut vanhan rouvan arvomaailmaan. 

Kaikki Suomeen tulevat mosambikilaiset kutsuttiin meille kotiin, tietysti, iltaa istumaan. Malangatana, Afrikan ehkä tunnetuin kuvataiteilija tuli meille taiteensa kanssa; hän teki Kellokosken sairaalaan ison muraalin ja sai työllään, koko kuvallisella symboliikallaan Mosambikin erityisen elinvoiman ymmärrettäväksi. Ensimmäinen suurlähettiläs, Alberto Massavanhane, näytti lapsillemme, miten hän kulkiessaan 16 kilometrin matkaa kouluun kuvitteli omistavansa narisevat nahkakengät paljaissa jaloissaan: ”narskis narskis”, hän äänteli matkaa tehdessään. Sisäministeri Mariano Matsinhe toi Massavanhanen kanssa Suomenvierailullaan meille perheitten neljä teinityttöä, jotka majoitettiin saunakamariimme keskellä paukkuvia pakkasia. Tytöt laskivat mäkeä pulkalla ja kiljuivat innosta, kuten täkäläisetkin. Liikenneministeri Guebuza, myöhemmin presidentti, toi taas mukanaan tabascoa ruokaa varten, mutta meilläpä oli hänelle tarjota oikeaa piri-piriä. Kerrottiin nimittäin, että Guebuza vaati kaikkialla hallituksen vierastalojen ympärille istutettavaksi erittäin tulista piri-piri-chiliä.

Tätä kirjoitettaessa kesäkuun alussa 2026 soittelimme syntymäpäiväonnitteluja Leonardo Simaolle. Lääninlääkäristä tuli terveysministeri, sittemmin ulkoministeri ja nykyisin YK:n pääsihteerin erityislähettiläs Länsi-Afrikassa ja Sahelin alueella. Pitkä matka on kuljettu, eikä se aina ole sujunut Mosambikissa myönteisesti. Hiljaisen kauden jälkeen on syytä nyt elvyttää meilläkin Suomi-Mosambikseura!

Vappu ja Ilkka Taipale